HelloweenStratovarius runttaa pitkän odotuksen jälkeen markkinoille timotolkittoman mahtilätyn nimeltä Polaris. Jo avausviisussa ja musavideobiisissä 
Deep Unknown kuullaan, että ehdasta Stratovariuksesta on kitarointi- ja säveltäjävastuun vaihtumisesta huolimatta edelleen kyse, joskin ehkä jälki on astetta progressiivisempaa kuin ennen. Kakkosraita, hard rockaava Falling Star taas olisi tyypillisempi hittibiisi. Sen koukut jäävät kerta heitolla mieleen ja kappale on yksinkertainen ja sinänsä ihan kiva välipala. Kuin alitajuisesti etsin tästäkin kappaleesta mahdollisia Tolkki-viittauksia ja luulen niitä löytävänikin: on huvittavaa ajatella, että kappaleen minä olisi juuri itse Timo Tolkki, the Falling Star.
Näistä kahdesta ensimmäisestä biisistä kaltaiseni tosifani saa jo irti hyvää musiikkia, mutta suuhun jää silti melko valju maku. Bändin menneisyys on kyllä tunnistettavissa sävellyksistä ja soitosta, mutta se ylin jykevyys ja mahtipontisuus on tiessään ja musiikki astetta popimpaa ja kokeilevampaa kuin aiemmilla levyillä.
OnneksiKing of Nothing panee jauhot suuhun niille, jotka eivät uskoneet Stratoilta hyviä biisejä irti lähtevän tällä kokoonpanolla. Vaikka kappale varmasti mielipiteitä jakaakin, ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö kappaleessa tunnelatausta piisaisi. Tämä marssimusiikkimaisella introlla alkava raju, erittäin paatoksellinen runttaus on vähine lyriikoineen kosketinsoittaja Jens Johanssonin vuodatus ex-kitaristi Timo Tolkille. Mielestäni kappaleen tyly ilmaisu ja vähät lyriikat toimivat nimenomaan oivana tehokeinona. Mikään aukoton kuningas Tolkin aikaisen valtakunnan suohon upottamiseen vaadittava artikulointi ei ole tarpeen. King of Nothing ei pelaa ainoastaan aggressiivisuudella, vaan onpa ruotsalainen onnistunut sellaiset soolotkin kappaleeseen säveltämään, että jo ensimmäiset superdramaattiset kiipparisoinnut saavat ihoni ensi kertaa tämän levyn aikana kananlihalle. Se todellinen suuruuden tunne on myös ensi kertaa levyllä läsnä oikeastaan läpi kappaleen: huikeita kuoroja ja soitinvalleja, paljon tavaraa ja uskomatonta tämän kaiken yhteen niputtamista ”Stratojen kuudennelta jäseneltä” Mikko Karmilalta.
Stratoille ja nimenomaan Tolkille tunnusomainen (yli)mahtipontisuus on muutoin levyllä harvassa, ja sitä ripotellaankin sinne tänne ikään kuin mausteeksi, kunnes lopussa kaikki laitetaan likoon ja kiitos odottaa kärsivällistä kuulijaa.
Seuraava kappaleBlind on levyn ensimmäinen nopea veto. Jo alkulevystä selväksi käynyt kitaran dominoimisen vähyys kuuluu etenkin tässä kappaleessa, jossa Timo Kotipellon laulumelodiat, Jörg Michaelin rummut ja biisin loppupuolella vahvistuvat Jensin koskettimet ovat suuremmassa roolissa. Kitara on toki esillä, mutta ei niin sanotusti varasta show’ta. Soitanto on selvästi totuttua diplomaattisempaa läpi levyn, eikä varmastikaan vähiten siksi, että bändin sielu Timo Tolkki ei hääri tällä levyllä kepin varressa. Upeasta, nopeasta kosketinsoolosta taas kerran annan erityiskiitoksen lajin pioneeri Jens Johanssonille, joka edelleen upottaa nuoremmat sormikynäilijät muun muassa tällä näytteellään.
Blind jatkaa sanoitusten osalta rivien välistä luettavaa Tolkki-kaunailua kertoen lopultakin aika suoraan, kuinka tämä saisi häipyä laulun minän elämästä. Säveltäjänähän tässäkin viisussa on Jens Johansson.
Levyn viides vetoWinter Skies on ensi alkuun kovin Intermission-balladin tyyppinen, joskin jykevämpi teos. Tällä levyllä etenkin kertosäkeeseen on ladattu jo aika paljon sitä Stratojen tavaramerkkimahtipontisuutta; hyvässä tasapainossa kuullaan muun muassa keveää pianotulkintaa ja raskasta kitarariffiä. Ensi kertaa tällä levyllä kitaristi Matias Kupiainen pääsee kunnolla oikeuksiinsa vetäenkin erään parhaista Stratovarius-sooloista ikinä! Viimeinen neljännes kappaleesta on muutenkin täyttä kultaa: perisuomalainen ”Winter Skies leave me alone / when I lose my way / northern land you are my home” kajahtaa ilmoille sen verran antaumuksella kaikkien Straton jäsenten suusta yhtä aikaa – kyllä! – että ihanhan siinä meinaa herkistyä. Kaukaa haettuna tämä talvitaivas- ja pohjantähtitouhu on sekin jonkinlaista Tolkin vastaista toimintaa kuin vastapainona Visions (Southern Cross):lle, jonka perintöä Tolkki omien sanojensa mukaan lähti tavoittelemaan. Myönnän, että tässä saatan selvästi ylitulkita, mutta kiistatta Stratovarius pääsee tällä albumilla lähemmäs Visionsin tuntua kuin Tolkki uutukaisella Revolution Renaissancellaan.
Hienojen kappaleiden putki venyy seuraavan,Forever Is Todayn, myötä jo neljään, sillä kyseessä on levyn selvästi paras power metal –kaahaus ja ylipäätään viime vuosien ehkä jopa paras sellainen, kun kaikki lasketaan mukaan! Koko levyn hyvin tulkitsevalla Timo Kotipellolla tuntuu tässä kappaleessa olevan jokin erityinen ekstralataus, sillä mies kuulostaa nuoremmalta ja heleämmältä kuin missään sitten Elements, Pt. 1:n. 40-vuotias, ainakin punaviiniä nauttiva Kotipelto taitaa siis viime aikoina esiin tulleen raaemman tulkinnan lisäksi edelleen myöskin perinteisen high & loud -tyylin mestarillisesti. Lisäksi mukana on pari Kupiaisen kitarasooloa, joista ensimmäisen hän tiluttelee oikein mallikkaasti seuraavan möyriessä suoraan Helloween-komppari Michael Weikathin käsikirjan mukaan. Muutoinkin tämä mukaansa tempaava - mieluusti oktaavia, paria matalammalta - rallateltava biisi munakkaalla ja taiturimaisella bassolinella ansaitsee suitsutusta.
Tähän mennessä lähes täyden kympin Polaris latistuu harmittavasti seuraavan kahden biisin myötä. Niistä ensimmäinen onHigher We Go, se-toinen-ja-huonompi-power-biisi-putkeen. Tämä sinällään iskevä ja tarttuva kappale olisi ollut omiaan levyn aloittajana ja sinkkubiisinä, johon se sekä yksinkertaisena reippaana raitana että uudesta noususta kertovana välipalana sopisi paljon paremmin kuin progempi sukelluksesta kertova kollegansa Deep Unknown. Ainakin Strato on kerrankin tehnyt jotain erilailla. Higher We Go on joka tapauksessa selvästi väärässä paikassa, eikä se jaksa enää Forever Is Todayn perään kiinnostaa, mitä nyt lopun kitara- ja keyboard-iloittelu on kivaa kuultavaa. Kuunnella sen yhtä kaikki jaksaa, joten täydestä katastrofista ei ole kyse. Anti on hitti-Strato-osastoa, Eagleheart kakkonen, ykköstä tylsempi.
Toinen minun kirjoissani täyttä hyväksyntää vaille jäävä kappale on levyn jylhempää kaartia edustavaSomehow Precious. En usko kuulleeni tällaista viritystä missään muualla, kappale kun on jotain power metal –hymnin ja siirappisen rakkausballadin välimaastosta. Kappale sekoittaa muun muassa kevyttä joskin melankolista, kylmää kosketinkuviota ja brutaalimpaa bassottelua sinällään ihan toimivasti, mutta mielestäni kappaleelta puuttuu identiteetti: se yrittää olla liian monentyylistä musiikkia onnistumatta olemaan sitten mitään merkittävää, ja liian lällyt sanat vesittävät biisin lopullisesti. Parasta kuultavaa kappaleessa lienee Kupiaisen miellyttävä kitaransoitto. Melodiat ja säestys ovat kohdallaan, samoin pitkähköt ja viihdyttävät soolot, jotka ovat miehen itsensä kuuloisia kuitenkin Stratovariuksen musiikin ehdoilla.
Jos Visions-albumilla alati läsnä ollut mahtipontisuus onkin ollut lähinnä tehokeino Polariksella, päästetään kaikki irti levyn eeposbiisillä, Emancipation Suite Part I: Duskilla. Introssa enkelikuoromaiset synamatot ja Jörgin rummut pauhaavat saumattomasti yhteen kun yhdet maailmankaikkeuden majesteettisimmista melodioista lähtevät vyörymään eteenpäin vain hiljentyäkseen erittäin tunnelmoivaan Kotipellon rauhalliseen, kerronnalliseen lauluun ja herkkään soitantaan: puistatus kylmistä väreistä. Seuraavaksi biisi kiihtyy tasaisen tappavaan tahtiin kohti kertsiä, ja ”a new day will be dawning / EMANCIPATION! - I will break free!” –paatos onkin ihan omaa ylintä A-luokkaa siinä mitä Stratot, ja ylipäätään musiikki, on kuunaan tarjonnut. Muulla levyllä vain siellä täällä mausteena esiintyvät viulut ja orkestraaliselementit itkevät nyt vuolaasti kuin Strato-epicien suurkuluttajien silmät näiden kuullessa tämän mestariteoksen ensi kertaa. Etenkin kiipparisoolossa Stratomylly jauhaa suurimmilla mahdollisilla jylhyyskierroksilla aivan kuin maestro Tolkin suurtöissä parhaimmillaan! Kappale toki lainaa paljon näistä, etenkin kappaleesta Elements, mutta se on silti kuin osista koottu enemmän kuin osiensa summa: itsenäinen biisi kuin suoraan Tolkin kynästä parhaimmillaan. Paitsi että tällä kertaa säveltäjänä onkin Lauri Porra! Porra osoittaakin uskomatonta kykyä kuin muuntautua itse Stratovariuksen itseoikeutetuksi säveltäjäksi, sillä hän on tehnyt tälle levylle hard rockia, parasta power-metalia ja lopuksi vielä tämän eeppisen mestariteoksen, joka muuten päättyy jumalaiseen, pitkään yhteissooloon, jossa kaikki muusikot saavat loistaa.
… ja jatkaa kakkososaansa Dawniin aukottomasti erityisen voimakkaan tuomionkellon kalahduksen saattelemana. Tunnelma rauhoittuu kuin kertaiskusta ja Emancipation Suite jatkuu kerronnallisella, hillityllä laululla ja varovaisella säestyksellä, jonka jälkeen yltyy vielä laulun osalta korkeimmilleen ja aloittaa sitten matiaskupiaisshow’n, jossa kitaranikkari taiteilee ilmoille loistavia harmonioita yhdessä levyn ainoista näytönpaikoistaan. Mies lievästi sanottuna kyllä vakuutti läpi levyn, eniten juuri Emancipation Suitessa.
Emancipation Suite ei ole jylhää tavaraa pelkästään musiikillisesti. Kyseessähän on maalauksellinen tarina viimeisen elävän ihmisen kokemasta, ihmisrodun itsensä aiheuttamasta maailmanlopusta. Kaikesta huolimatta tämä kuoleva mies yhä näkee toivoa paremmasta, uudesta aamunkoitosta. Hän kohtaakin vaikeudet pystypäin ja näkee lopulta palkinnokseen valon: taivaan portit aukeavat. Kappale viestittääkin, että aina selviää, kun uskoo itseensä ja kohtaa vaikeudet pystypäin – klassista Stratovariuksen sanomaa!
Henkeäsalpaavan biisiparin jälkeen levyn päättää täysin turhakkeena pikkutyttöihin varmasti vetoavaWhen Mountains Fall -balladi, jonka ainoana valopilkkuna on jotenkin gramofonimaiselta kuulostava viuluvetoinen äänimaailma. Sinällään tätä samaa balladilopetusta on kuultu jo hamasta Foreveristä asti ja sittemmin vaikkapa A Drop in the Oceanissa, josta en siitäkään paljolti tämän uuden balladin lailla ole koskaan oppinut pitämään. When Mountains Fall on liian hento lopetus liian hyvän biisin perässä. Kappaleen nimi jo sinällään antaisi odottaa jotain Sentencedin Where Waters Fall Frozen –instrumentaalin tyyppistä runttausta niin että vuoretkin sortuvat, mutta siinäkin mentiin huolella metsään. Epäsopiva lopetuskappale – Stratojen ehkä kannattaisi välillä kokeilla tunkea tämä pakollinen balladi johonkin muualle kuin levyn loppuun, jossa se ei hengästyttävän ison biisin perään tahdo enää jaksaa kiinnostaa.
Kokonaisuudessaan Polariksesta paistaa silmään etenkin se, ettei levy ole niin kitaravetoinen kuin ennen, vaan etenkin Jensin koskettimien panos suurempi. Tarkoituksena ei tunnu olevan Kupiaisen piilotteleminen, vaan pikemminkin tasa-arvon luominen bändin jäsenten välille. – He kaikki ovat ammattimiehiä ja mestareita omissa soittimissaan. Tuttuutta ja turvallisuuden tunnetta levylle tuovat Jörgin tunnistettavat mutta eivät kuitenkaan ihan vanhan toistoa ja itsestäänselvyyksiä olevat rumpusillat, Jensin lukuisat kiippari-introt, -säestykset ja -soolot, Porran jarikainulaistyyppinen bassottelu ja ehkä eniten ennallaan vanhoista asioista oleva Kotipellon äänen väri, rallienglantilausuminen ja kieltämättä varsin moneen kertaan kuullun oloiset laulumelodiat. Vaan miksi muuttaa sitä mikä toimii?
Levyn aluksi heikoimpana ja lopuksi vahvimpana puolena pistää esiin Tolkin ajalta tuttujen mahtipontisten keyboard-mattojen sun muiden tunnelmaa luovien taustojen vähyys. Nämä suuruudet päästetään esiin vain pari kertaa pitkin levyä, usein vain ripauksittain, ja vanha kuulija kuvitteleekin, että bändi on Tolkin mukana menettänyt kykynsä luoda kaikkein eeppisimpiä äänimaailmojaan. Mutta kuten esimerkiksi King of Nothingista ja Emancipation Suite Part I: Duskista kuulee, on taito yhä tallella. Nyt itse musiikki tuntuisikin olevan pääosissa ihan sellaisenaan, pääasiassa ilman näitä jylhyyden lisääjiä. Kun vielä sävellysvastuu on varsin tasapuolisesti jaettu Porran, Johanssonin ja Kotipelto/Kupiainen-akselin välille ja hyviä biisejä on liuta silti, ei auta muu kuin kiittää yhtyettä kaikki odotukset ylittäneestä onnistumisesta etenkin kappaleenteon saralla, jota kompastuskiveksi pelättiin ennen albumin julkaisua. Myös tuotanto ja saundit ovat totuttuun tapaan huippuluokkaa, kiitos herra Karmilan.
Stratovarius onnistuu tarjoamaan tasapainoisen ja vain vähän matalalentoa sisältävän albumin täynnä hyvää musiikkia, arvioipa sitä miltä kantilta tahansa, ja onpa jopa monessa mielessä kypsynyt yhtyeenä tämän kiekon myötä. Kiitos!
9½/10, vuoden albumi tasapäisesti Heaven and Hellin The Devil You Know'n kanssa tähänastisista.
---
Vihdoinkin sain tämän tehtyä! :D Olin keräillyt koneelleni vähän matskua tuntemuksistani tätä albumia kohtaan, ja tällainen teksti sieltä nyt tuli tunnissa, parissa ulos. Aika Emancipation Suite -hehkutustahan tuo pääasiassa näyttäisi olevan. :D Toivoisin jonkinlaista keskustelua viriävän - ainahan sitä saa toivoa?
Deep Unknown kuullaan, että ehdasta Stratovariuksesta on kitarointi- ja säveltäjävastuun vaihtumisesta huolimatta edelleen kyse, joskin ehkä jälki on astetta progressiivisempaa kuin ennen. Kakkosraita, hard rockaava Falling Star taas olisi tyypillisempi hittibiisi. Sen koukut jäävät kerta heitolla mieleen ja kappale on yksinkertainen ja sinänsä ihan kiva välipala. Kuin alitajuisesti etsin tästäkin kappaleesta mahdollisia Tolkki-viittauksia ja luulen niitä löytävänikin: on huvittavaa ajatella, että kappaleen minä olisi juuri itse Timo Tolkki, the Falling Star. Näistä kahdesta ensimmäisestä biisistä kaltaiseni tosifani saa jo irti hyvää musiikkia, mutta suuhun jää silti melko valju maku. Bändin menneisyys on kyllä tunnistettavissa sävellyksistä ja soitosta, mutta se ylin jykevyys ja mahtipontisuus on tiessään ja musiikki astetta popimpaa ja kokeilevampaa kuin aiemmilla levyillä.
Onneksi
King of Nothing panee jauhot suuhun niille, jotka eivät uskoneet Stratoilta hyviä biisejä irti lähtevän tällä kokoonpanolla. Vaikka kappale varmasti mielipiteitä jakaakin, ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö kappaleessa tunnelatausta piisaisi. Tämä marssimusiikkimaisella introlla alkava raju, erittäin paatoksellinen runttaus on vähine lyriikoineen kosketinsoittaja Jens Johanssonin vuodatus ex-kitaristi Timo Tolkille. Mielestäni kappaleen tyly ilmaisu ja vähät lyriikat toimivat nimenomaan oivana tehokeinona. Mikään aukoton kuningas Tolkin aikaisen valtakunnan suohon upottamiseen vaadittava artikulointi ei ole tarpeen. King of Nothing ei pelaa ainoastaan aggressiivisuudella, vaan onpa ruotsalainen onnistunut sellaiset soolotkin kappaleeseen säveltämään, että jo ensimmäiset superdramaattiset kiipparisoinnut saavat ihoni ensi kertaa tämän levyn aikana kananlihalle. Se todellinen suuruuden tunne on myös ensi kertaa levyllä läsnä oikeastaan läpi kappaleen: huikeita kuoroja ja soitinvalleja, paljon tavaraa ja uskomatonta tämän kaiken yhteen niputtamista ”Stratojen kuudennelta jäseneltä” Mikko Karmilalta.Stratoille ja nimenomaan Tolkille tunnusomainen (yli)mahtipontisuus on muutoin levyllä harvassa, ja sitä ripotellaankin sinne tänne ikään kuin mausteeksi, kunnes lopussa kaikki laitetaan likoon ja kiitos odottaa kärsivällistä kuulijaa.
Seuraava kappale
Blind on levyn ensimmäinen nopea veto. Jo alkulevystä selväksi käynyt kitaran dominoimisen vähyys kuuluu etenkin tässä kappaleessa, jossa Timo Kotipellon laulumelodiat, Jörg Michaelin rummut ja biisin loppupuolella vahvistuvat Jensin koskettimet ovat suuremmassa roolissa. Kitara on toki esillä, mutta ei niin sanotusti varasta show’ta. Soitanto on selvästi totuttua diplomaattisempaa läpi levyn, eikä varmastikaan vähiten siksi, että bändin sielu Timo Tolkki ei hääri tällä levyllä kepin varressa. Upeasta, nopeasta kosketinsoolosta taas kerran annan erityiskiitoksen lajin pioneeri Jens Johanssonille, joka edelleen upottaa nuoremmat sormikynäilijät muun muassa tällä näytteellään.Blind jatkaa sanoitusten osalta rivien välistä luettavaa Tolkki-kaunailua kertoen lopultakin aika suoraan, kuinka tämä saisi häipyä laulun minän elämästä. Säveltäjänähän tässäkin viisussa on Jens Johansson.
Levyn viides veto
Winter Skies on ensi alkuun kovin Intermission-balladin tyyppinen, joskin jykevämpi teos. Tällä levyllä etenkin kertosäkeeseen on ladattu jo aika paljon sitä Stratojen tavaramerkkimahtipontisuutta; hyvässä tasapainossa kuullaan muun muassa keveää pianotulkintaa ja raskasta kitarariffiä. Ensi kertaa tällä levyllä kitaristi Matias Kupiainen pääsee kunnolla oikeuksiinsa vetäenkin erään parhaista Stratovarius-sooloista ikinä! Viimeinen neljännes kappaleesta on muutenkin täyttä kultaa: perisuomalainen ”Winter Skies leave me alone / when I lose my way / northern land you are my home” kajahtaa ilmoille sen verran antaumuksella kaikkien Straton jäsenten suusta yhtä aikaa – kyllä! – että ihanhan siinä meinaa herkistyä. Kaukaa haettuna tämä talvitaivas- ja pohjantähtitouhu on sekin jonkinlaista Tolkin vastaista toimintaa kuin vastapainona Visions (Southern Cross):lle, jonka perintöä Tolkki omien sanojensa mukaan lähti tavoittelemaan. Myönnän, että tässä saatan selvästi ylitulkita, mutta kiistatta Stratovarius pääsee tällä albumilla lähemmäs Visionsin tuntua kuin Tolkki uutukaisella Revolution Renaissancellaan. Hienojen kappaleiden putki venyy seuraavan,
Forever Is Todayn, myötä jo neljään, sillä kyseessä on levyn selvästi paras power metal –kaahaus ja ylipäätään viime vuosien ehkä jopa paras sellainen, kun kaikki lasketaan mukaan! Koko levyn hyvin tulkitsevalla Timo Kotipellolla tuntuu tässä kappaleessa olevan jokin erityinen ekstralataus, sillä mies kuulostaa nuoremmalta ja heleämmältä kuin missään sitten Elements, Pt. 1:n. 40-vuotias, ainakin punaviiniä nauttiva Kotipelto taitaa siis viime aikoina esiin tulleen raaemman tulkinnan lisäksi edelleen myöskin perinteisen high & loud -tyylin mestarillisesti. Lisäksi mukana on pari Kupiaisen kitarasooloa, joista ensimmäisen hän tiluttelee oikein mallikkaasti seuraavan möyriessä suoraan Helloween-komppari Michael Weikathin käsikirjan mukaan. Muutoinkin tämä mukaansa tempaava - mieluusti oktaavia, paria matalammalta - rallateltava biisi munakkaalla ja taiturimaisella bassolinella ansaitsee suitsutusta.Tähän mennessä lähes täyden kympin Polaris latistuu harmittavasti seuraavan kahden biisin myötä. Niistä ensimmäinen on
Higher We Go, se-toinen-ja-huonompi-power-biisi-putkeen. Tämä sinällään iskevä ja tarttuva kappale olisi ollut omiaan levyn aloittajana ja sinkkubiisinä, johon se sekä yksinkertaisena reippaana raitana että uudesta noususta kertovana välipalana sopisi paljon paremmin kuin progempi sukelluksesta kertova kollegansa Deep Unknown. Ainakin Strato on kerrankin tehnyt jotain erilailla. Higher We Go on joka tapauksessa selvästi väärässä paikassa, eikä se jaksa enää Forever Is Todayn perään kiinnostaa, mitä nyt lopun kitara- ja keyboard-iloittelu on kivaa kuultavaa. Kuunnella sen yhtä kaikki jaksaa, joten täydestä katastrofista ei ole kyse. Anti on hitti-Strato-osastoa, Eagleheart kakkonen, ykköstä tylsempi.Toinen minun kirjoissani täyttä hyväksyntää vaille jäävä kappale on levyn jylhempää kaartia edustava
Somehow Precious. En usko kuulleeni tällaista viritystä missään muualla, kappale kun on jotain power metal –hymnin ja siirappisen rakkausballadin välimaastosta. Kappale sekoittaa muun muassa kevyttä joskin melankolista, kylmää kosketinkuviota ja brutaalimpaa bassottelua sinällään ihan toimivasti, mutta mielestäni kappaleelta puuttuu identiteetti: se yrittää olla liian monentyylistä musiikkia onnistumatta olemaan sitten mitään merkittävää, ja liian lällyt sanat vesittävät biisin lopullisesti. Parasta kuultavaa kappaleessa lienee Kupiaisen miellyttävä kitaransoitto. Melodiat ja säestys ovat kohdallaan, samoin pitkähköt ja viihdyttävät soolot, jotka ovat miehen itsensä kuuloisia kuitenkin Stratovariuksen musiikin ehdoilla.Jos Visions-albumilla alati läsnä ollut mahtipontisuus onkin ollut lähinnä tehokeino Polariksella, päästetään kaikki irti levyn eeposbiisillä, Emancipation Suite Part I: Duskilla. Introssa enkelikuoromaiset synamatot ja Jörgin rummut pauhaavat saumattomasti yhteen kun yhdet maailmankaikkeuden majesteettisimmista melodioista lähtevät vyörymään eteenpäin vain hiljentyäkseen erittäin tunnelmoivaan Kotipellon rauhalliseen, kerronnalliseen lauluun ja herkkään soitantaan: puistatus kylmistä väreistä. Seuraavaksi biisi kiihtyy tasaisen tappavaan tahtiin kohti kertsiä, ja ”a new day will be dawning / EMANCIPATION! - I will break free!” –paatos onkin ihan omaa ylintä A-luokkaa siinä mitä Stratot, ja ylipäätään musiikki, on kuunaan tarjonnut. Muulla levyllä vain siellä täällä mausteena esiintyvät viulut ja orkestraaliselementit itkevät nyt vuolaasti kuin Strato-epicien suurkuluttajien silmät näiden kuullessa tämän mestariteoksen ensi kertaa. Etenkin kiipparisoolossa Stratomylly jauhaa suurimmilla mahdollisilla jylhyyskierroksilla aivan kuin maestro Tolkin suurtöissä parhaimmillaan! Kappale toki lainaa paljon näistä, etenkin kappaleesta Elements, mutta se on silti kuin osista koottu enemmän kuin osiensa summa: itsenäinen biisi kuin suoraan Tolkin kynästä parhaimmillaan. Paitsi että tällä kertaa säveltäjänä onkin Lauri Porra! Porra osoittaakin uskomatonta kykyä kuin muuntautua itse Stratovariuksen itseoikeutetuksi säveltäjäksi, sillä hän on tehnyt tälle levylle hard rockia, parasta power-metalia ja lopuksi vielä tämän eeppisen mestariteoksen, joka muuten päättyy jumalaiseen, pitkään yhteissooloon, jossa kaikki muusikot saavat loistaa.
… ja jatkaa kakkososaansa Dawniin aukottomasti erityisen voimakkaan tuomionkellon kalahduksen saattelemana. Tunnelma rauhoittuu kuin kertaiskusta ja Emancipation Suite jatkuu kerronnallisella, hillityllä laululla ja varovaisella säestyksellä, jonka jälkeen yltyy vielä laulun osalta korkeimmilleen ja aloittaa sitten matiaskupiaisshow’n, jossa kitaranikkari taiteilee ilmoille loistavia harmonioita yhdessä levyn ainoista näytönpaikoistaan. Mies lievästi sanottuna kyllä vakuutti läpi levyn, eniten juuri Emancipation Suitessa.
Emancipation Suite ei ole jylhää tavaraa pelkästään musiikillisesti. Kyseessähän on maalauksellinen tarina viimeisen elävän ihmisen kokemasta, ihmisrodun itsensä aiheuttamasta maailmanlopusta. Kaikesta huolimatta tämä kuoleva mies yhä näkee toivoa paremmasta, uudesta aamunkoitosta. Hän kohtaakin vaikeudet pystypäin ja näkee lopulta palkinnokseen valon: taivaan portit aukeavat. Kappale viestittääkin, että aina selviää, kun uskoo itseensä ja kohtaa vaikeudet pystypäin – klassista Stratovariuksen sanomaa!
Henkeäsalpaavan biisiparin jälkeen levyn päättää täysin turhakkeena pikkutyttöihin varmasti vetoava
When Mountains Fall -balladi, jonka ainoana valopilkkuna on jotenkin gramofonimaiselta kuulostava viuluvetoinen äänimaailma. Sinällään tätä samaa balladilopetusta on kuultu jo hamasta Foreveristä asti ja sittemmin vaikkapa A Drop in the Oceanissa, josta en siitäkään paljolti tämän uuden balladin lailla ole koskaan oppinut pitämään. When Mountains Fall on liian hento lopetus liian hyvän biisin perässä. Kappaleen nimi jo sinällään antaisi odottaa jotain Sentencedin Where Waters Fall Frozen –instrumentaalin tyyppistä runttausta niin että vuoretkin sortuvat, mutta siinäkin mentiin huolella metsään. Epäsopiva lopetuskappale – Stratojen ehkä kannattaisi välillä kokeilla tunkea tämä pakollinen balladi johonkin muualle kuin levyn loppuun, jossa se ei hengästyttävän ison biisin perään tahdo enää jaksaa kiinnostaa.Kokonaisuudessaan Polariksesta paistaa silmään etenkin se, ettei levy ole niin kitaravetoinen kuin ennen, vaan etenkin Jensin koskettimien panos suurempi. Tarkoituksena ei tunnu olevan Kupiaisen piilotteleminen, vaan pikemminkin tasa-arvon luominen bändin jäsenten välille. – He kaikki ovat ammattimiehiä ja mestareita omissa soittimissaan. Tuttuutta ja turvallisuuden tunnetta levylle tuovat Jörgin tunnistettavat mutta eivät kuitenkaan ihan vanhan toistoa ja itsestäänselvyyksiä olevat rumpusillat, Jensin lukuisat kiippari-introt, -säestykset ja -soolot, Porran jarikainulaistyyppinen bassottelu ja ehkä eniten ennallaan vanhoista asioista oleva Kotipellon äänen väri, rallienglantilausuminen ja kieltämättä varsin moneen kertaan kuullun oloiset laulumelodiat. Vaan miksi muuttaa sitä mikä toimii?
Levyn aluksi heikoimpana ja lopuksi vahvimpana puolena pistää esiin Tolkin ajalta tuttujen mahtipontisten keyboard-mattojen sun muiden tunnelmaa luovien taustojen vähyys. Nämä suuruudet päästetään esiin vain pari kertaa pitkin levyä, usein vain ripauksittain, ja vanha kuulija kuvitteleekin, että bändi on Tolkin mukana menettänyt kykynsä luoda kaikkein eeppisimpiä äänimaailmojaan. Mutta kuten esimerkiksi King of Nothingista ja Emancipation Suite Part I: Duskista kuulee, on taito yhä tallella. Nyt itse musiikki tuntuisikin olevan pääosissa ihan sellaisenaan, pääasiassa ilman näitä jylhyyden lisääjiä. Kun vielä sävellysvastuu on varsin tasapuolisesti jaettu Porran, Johanssonin ja Kotipelto/Kupiainen-akselin välille ja hyviä biisejä on liuta silti, ei auta muu kuin kiittää yhtyettä kaikki odotukset ylittäneestä onnistumisesta etenkin kappaleenteon saralla, jota kompastuskiveksi pelättiin ennen albumin julkaisua. Myös tuotanto ja saundit ovat totuttuun tapaan huippuluokkaa, kiitos herra Karmilan.
Stratovarius onnistuu tarjoamaan tasapainoisen ja vain vähän matalalentoa sisältävän albumin täynnä hyvää musiikkia, arvioipa sitä miltä kantilta tahansa, ja onpa jopa monessa mielessä kypsynyt yhtyeenä tämän kiekon myötä. Kiitos!
9½/10, vuoden albumi tasapäisesti Heaven and Hellin The Devil You Know'n kanssa tähänastisista.
---
Vihdoinkin sain tämän tehtyä! :D Olin keräillyt koneelleni vähän matskua tuntemuksistani tätä albumia kohtaan, ja tällainen teksti sieltä nyt tuli tunnissa, parissa ulos. Aika Emancipation Suite -hehkutustahan tuo pääasiassa näyttäisi olevan. :D Toivoisin jonkinlaista keskustelua viriävän - ainahan sitä saa toivoa?
